Olen tässä yrittänyt keksiä ja muistella
että mikä ihme lapsuudessani on kosahtanut ja mennyt pieleen
missä vaiheessa minut hylättiin ja jätettiin yksin pinnasänkyyn itkemään
niin että minusta tuli tällainen alati epäilevä neurootikko
ilman keinoja tunnistaa ihmisten tarkoituksia sanojen takana
aina pelkäävä hermoheikko
jonka ainoa keino selviytyä elämästä on jättää se elämättä
omatekoisia sääntöjä noudattamalla ja ahdistuksessa rypemällä
Minä en vain muista yhtään kohtaa elämässäni
joka sopisi Sternin teoriaan turvattoman kiintymyssuhteen synnystä
mutta ehkä siinä se taika piileekin
ettei kukaan muista ensimmäisiä lapsuusvuosiaan
Mutta tuntuu se silti kaukaahaetulta
ihan kuin minua ei olisi rakastettu
Vaikka nyt alankin epäillä sitä
tosin ei pitäisi sotkea nykyhetkeä ja sen merkityksiä menneeseen
tai pian on kaulaansa myöten mutalammessa
ilman jalansijaa tai kantavaa varasuunnitelmaa
Olen yrittänyt miettiä lapsuuttani uudelleen
mutta silti päälimmäinen ajatus on kaikkea värittävä onnellisuus
perusta, joka kallistaa koko muuta tornia ja huojuttaa minuuttani
Missä kohtaa kukaan ei enää vastannut huutoihini
kun löin pääni seinään uudelleen ja uudelleen?
Paitsi tietysti teini-iässä ja sehän on ihmisen mahdollisuus luoda itsensä uudelleen
Minäkö tämän sössinkin?
0 mietettä:
Lähetä kommentti
Kommentoi ihmeessä, vastaan mahd. pian suoraan kommentin alle, käypä siis katsomassa mikäli vastaukseni kiinnostaa. Kaikenlaiset kommentit tervetulleita.