Pohja kuten minä sen näen

Minusta tuntuu että minä olen nähnyt sittenkin pohjan
ulkoapäin, kuin turistiretkellä
muiden ihmisten silmissä ja kirjoituksissa
joilla he täyttävät tilan jota heidän vartalonsa ei kykene enää ottamaan
Ja vaikka tuntuu siltä kuin seisoisi keskitysleirin verkkoaidan takana
katsomassa epäinhimillisyydessään kammottavia ruumiita
horjumassa hitaasti eteenpäin,
ei ole niin helppoa kääntää katsettaan poiskaan
vaikka välillä täytyy kumartua oksentamaan

Tuonneko minäkin olen menossa

Voin kevyesti kuvitella miltä siellä tuntuu
kun ketään kiinniottajaa ei enää tarvitse
ja onkin parempi ettei kukaan koske sillä yhtä hyvin voisi hajota
kuin pelastuakin
kadota kuin lumihiutale liian kuumalla kämmenellä
Voin kuvitella sen ja kieltämättä pelottaa,
kuin kuljettaisi atominohutta terää läpikuultavilla suonilla
eikä koskaan voi tietää milloin lipsahtaa

Tuotako minä haluan

Miksi palaan aina uudelleen?
Uskonko oikeasti näkeväni jonkun pelastuvan
vai haenko varmistusta sille
että minä olen sittenkin vielä tilastollisen normaaliuden rajoissa,
ihan viaton ja harmiton

Ja silti tunnen nappisilmien liimautuvan luihini
kun minusta tehdään samanlaista varoittavaa esimerkkiä

Kylmät väreet juoksevat pitkin lihaksia

Tätäkö minä haluan?

Yksi sana

Minun elämäni on yksi sana, yksi vain
sillä määrällä ei yleensä pääse pitkälle
mutta siinä on kyllä kaikki oleellinen
Siinä on jokainen ajatukseni
sillä eivät aivoni enää tunne mitään muuta
siinä on jokainen motiivini ja tavoitteeni
vaan tyydytystä minä en siitä voi löytää, ei kuulukaan
Siinä on kilpailuni ja ainoa kannustimeni
eikä lopulta ole edes minua
vain pelkkä diagnoosi

Kylmällä sodalla on vain kaksi vaihtoehtoa,
ydinsota tai rauhanomainen mahdottomuuteen romahtaminen
Miksi minä luulen että kummassakin tapauksessa
minä olisin ensimmäinen antautuja

Minä olen yksi sana, helposti määriteltävissä
mutta silti niin kamalan vaikea ymmärtää tai hyväksyä
minä en halunnut tätä
ja minä niin toivoisin voivani tuntea jotain muutakin
mutta se ei ole mahdollista nyt
kun kaikki vaihtoehtonikin ovat sidottuja juuri siihen yhteen
sitä kun ei vain voi ohittaa
minulla on tulevaisuus vain siihen tavalla tai toisella sidottuna

Taistella ja ehkä selviytyä
taistella ja tuhoutua
luovuttaa ja kadota

sillä se ei koskaan, ikinä luovuta

Miksi kaikki on yhtäkkiä niin yksinkertaista
että minua oksettaa
tämä putkinäön hallitsema elämä

Valinta

Ei pitänyt käydä niin
että on vain kaksi vaihtoehtoa:
1)jatkaa tähän samaan, totuttuun malliin ja tuhoutua
huolimatta siitä että juuri nyt on hyvä olla
juurikin näiden sääntöjen vankina
tai
2)taistella vastaan ja huomata sitten
etteivät omat voimat riitä kuin putoamiseen
se kun ei vaadi hirveästi ponnisteluja
kun vain kerran saa hilattua painonsa tasapainopisteen yli

Ei ihan oikeasti ollut tarkoitus
sitoa koko elämää yhden firman osakkeisiin
ja sitten huomata ettei olisi kannattanut
Minun piti olla fiksumpi ja päästää irti kiintymättä mihinkään
paitsi tavoitteeseeni

Ja minunhan piti olla tyytyväinen kun maali olisi saavutettu
no enpä ole
ehkä siksi että nälkä kasvaa sekä syödessä että paastotessa

1)Luottaa vanhaan ja turvalliseen, peliin jota osaa pelätä
siitäkin huolimatta että useimmiten pelottaa hyytävästi
mutta ainakaan ei tarvitsisi ponnistella kuin herätäkseen

2)Yrittää unohtaa kaikki mitä on ja palata siihen mitä oli
vaikka voimia ei ole kuin odottamiseen, ei ajan kääntämiseen
tai kehityksen tönäisemiseen uuteen suuntaan

1)Jatkaa kuin ei tietäisi kuolevansa
hengittää hitaasti kyynelistä huolimatta ja hymyillä
kun paha olo helpottaa
vaikka se kasvaakin neliössä
kunnes loppu tulee

2)Elää vielä viimeisen kerran vaikka se sitoisikin kaikki voimat ja kädet
itkeä ja itkeä kunnes mitään ei ole jäljellä
ei enää edes pelkoa
ja toivoa joskus heräävänsä
siihen että on onnistunut yrityksessään

Toivon vastakohta

Tiedätkö sen tunteen
kun illalla nukahtaessa tietää että aamulla on taas vaikeampaa
sysätä peitto syrjään ja nousta, niin paljon vaikeampaa
ettei sitä saa ajatella ollenkaan vaan on oltava nopea
jos aikoo ehtiä oman vastentahtoisuutensa edelle
Tai tiedätkö miltä tuntuu valmistautua huomiseen
vaikka tietää sen olevan edellisen kopio
eikä se enää lohduta niin kuin ennen
vaan pikemminkin herättää halun amputoida päänsä nyt
ennen kuin päiviä ehtii olla yhtään enempää

Sen tunteen, jota muut kutsuvat epätoivoksi
mutta kun ei se ole toivon vastakohta
vaan kuin seisoisi maailman viimeisellä jäälautalla
ja katsoisi jääkarhuja vilisevää merta
tietäen joutuvansa taistelemaan kohta neliömetrin kokoisesta elintilastaan

Tai tiedätkö miltä tuntuu pudota
vaikka sinusta pidetään kiinni niin että sormet painuvat ihoon
ensimmäistä niveltään myöten
Pudota ja katsoa samalla pohjaa ja tajuta
ettei sitä voi vieläkään erottaa
Tiedätkö miltä tuntuu ennakoida sitä iskua
niin että luut murtuvat jo pelkästä ajatuksesta huutaviksi siruiksi
mutta samalla toivoa ettei ainakaan tuonpuoleista ole

Se tunne, sen voi unohtaa
jos on tarpeeksi kiireinen eikä ainakaan ajattele
ja pitää vain yhtä tiukasti kiinni ja toivoo
ettei toinen vähene vaikka itselle niin käykin

Se on kuin putoaisi niin kovaa
että siivistä irtoavat sulat yksi kerrallaan
ja ilmanvastus on niin kova ettei niitä pysty edes levittämään
niin että tietää kuolevansa huolimatta siitä
että pystyisi oikeasti lentämään

pystyisi lentämään milloin tahansa muulloin paitsi juuri silloin
kun se pitäisi tehdä omaksi parhaakseen

Ajan mukana

Aika tekee näköjään itse omat päätöksensä
jos vain painaa kätensä sen käteen ja seuraa silmät maahan sidottuina
ettei vain näkisi sitä mikä edessä on
tai muita samaan suuntaan kulkijoita, sivuilla ja edessään
eikä varsinkaan huomaisi esteitä
joiden yli voi kieriä ja keriä jos vain on tarpeeksi rento,
niin ettei varsinaisesti välitä vaikka sattuu
tai siitä että takaisin palaaminen on nyt taas hieman vaikeampaa

En minä tätä ihan oikeasti valinnut
en minä...

Mutta kuka minut tänne on kantanut
elleivät omat jalkani

Nyt seisomme tässä, minä ja aika
ja ainakin toinen meistä tärisee kauhusta
Riippusillalla ei saisi katsoa alas
eikä tällaisella kauhujen reitillä saisi katsoa mitään, ei mitään
paitsi itseään jotta realiteetit pysyvät mielessä
nyt tosiaankin pelottaa
mutta aika tahtoisi jatkaa eteenpäin

Eihän tämän tällaista pitänyt olla
ja mihin jäi kaikki se muutos jonka viekoittelemana ylipäänsä motivoiduin tähän

Vaikka olisiko minua voinut kukaan raahata tänne
vastoin tahtoani?

Ja ne esteet joiden yli luisuin huomaamatta
ovat tästä suunnasta katsottuna taivasta korkeampia
eikä tietäkään näy enää sillä aika on peittänyt jäljet
etten minä voisi jäljittää reittiämme tai ymmärtää

Mitä me nyt teemme?
sillä minä en tahdo enää jatkaa

Mutta tämä tie olikin yksisuuntainen